2Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

3Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

4Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

5Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

6Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

7Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

8Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

9Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

10Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

11Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

12Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

13Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

14Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

15Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

16Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

17Mikä on ihminen,ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

18Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

19Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

20Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

21Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.